• tilkka
    Rekisteröitynyt käyttäjä
    Ilmianna asiaton viesti

    Vertaistukea äitipuolelle

    Tunnistan itseni ja tunteeni niin monista kirjoituksista täällä(kin). Ärsyynnyn mieheni lapsiin jne. Mutta onko olemassa ketään muuta äitipuolta, joka joutuu kestämään miehensä lapsia ja arjen toimimattomuutta lähes koko ajan? Siis ei joka toinen viikonloppu, eikä joka toinen viikko, vaan kaiken ajan poislukien (mahdollisesti) sen joka toisen viikonlopun. Tuntuu, että olen ihan yksin tässä tilanteessa, mutta jos siellä on joku, niin pliiiiis, ota yhteyttä. Mä tarviin vertaistukea!
    Lainaa
  • Kangaspuut
    Rekisteröitynyt käyttäjä
    Ilmianna asiaton viesti

    Äitipuoli solmussa

    [size= 12pt]Hei![/size]












    Löysin vasta nyt tämän sivuston, on ollut mielenkiintoista lukea kirjoituksianne!

    Olen lapseton äitipuoli, seurustellut kohta 2 vuotta miehen kanssa jolla on 5- ja 7 -vuotiaat tytöt.

    Olen 43 –vuotias, mutta haaveilen vielä(kin) omasta lapsesta. Juttelin tästä miehelle jo ensitreffeillä. Alussa kaikki meni oikein hyvin, tytöt vaikuttavat pitävän minusta ja minä heistä (edelleenkin). Viimeisen puolen vuoden aikana olen kuitenkin ollut itkuinen, uupunut ja ahdistunut. Tuntuu kuin kaikki hukkuisi lapsiperhearkeen, aika kuluu ja tunnen itseni lähinnä au-pairiksi.



    Asun n. 140 km päässä heistä pääkaupunkiseudulla. Tytöt asuvat isällään joka toinen viikko to – ma. Aikataulut lipsuvat vähän miten sattuu; isän mielestä tytöt ovat aina tervetulleita hänen luo kun haluavat. Ymmärrän toki hänen kantansa, mutta tässä ja monessa muussakin asiassa tunnun jäävän aina viimeiseksi, perheen ulkokehälle. Asioiden suunnittelemattomuus stressaa. Tuntuu ettei minulla ole enää kontrollia omaan elämääni.



    Olen päässyt kyllä kiinni perhe-elämän iloihin. Itselle kivoja onnistumisen elämyksiä ovat olleet mm. ne hetket, kun olen voinut opettaa jotakin arvokasta tytöille. Samalla kuitenkin omaan elämään on alkanut hiipiä suru ja huoli; teenkö tässä kaiken ”toiselle” perheelle ja unohdan omat unelmani. Minulla on hätä omasta haaveestani. Esimerkiksi viime jouluna kun järjestimme joulun mieheni suvulle ja perheelle (kaikki täytyy olla täydellistä, että lapsille jää hienot elämykset) minulla oli koko joulun pala kurkussa; tunsin olevani lähinnä palvelija.



    Minulla on vaativa työ, ja olen siitäkin hieman uupunut kun yritän pitää kaikesta kiinni ja suoriutua kaikesta jotenkin moitteettomasti. En uskalla luopua kaikesta omastani ja esim. muuttaa pikkukaupunkiin heidän luokseen. Ymmärrän, että tytöt ovat hänelle kaikki kaikessa. Mutta välillä jotenkin masentaa, että missä on se hänen ja minun välinen juttu. Hänen on helppo sanoa että ”ota tai jätä; tiesit mihin ryhdyt”. Minä tunnen jääväni aina yksin. Tunnistan itsessäni myös ärtyisyyden; osaan olla aikuinen mutta sisällä tunnen avuttomuutta esim. kun tytöillä tulee kiukkukohtauksia tai reagoivat vanhempiensa eroon. Koen negatiivisista tunteistani syyllisyyttä, mutta olen niistä kyllä puhunut miehelleni. Hän kuuntelee mutta ei oikein tunnu ymmärtävän kantaani. Olen vähän hukassa. Kun on uupunut niin tekisi vaan mieli luovuttaa. Niin paljon on hyvääkin. Kiitos vertaistuestanne!

    Lainaa
  • Kangaspuut
    Rekisteröitynyt käyttäjä
    Ilmianna asiaton viesti

    Äitipuoli solmussa

    [size= 0.8em]Löysin vasta nyt tämän sivuston, on ollut mielenkiintoista lukea kirjoituksianne! [/size][size= 0.8em]Olen lapseton äitipuoli, seurustellut kohta 2 vuotta miehen kanssa jolla on 5- ja 7 -vuotiaat tytöt.[/size]

    Olen 43 –vuotias, mutta haaveilen vielä(kin) omasta lapsesta. Juttelin tästä miehelle jo ensitreffeillä. Alussa kaikki meni oikein hyvin, tytöt vaikuttavat pitävän minusta ja minä heistä (edelleenkin). Viimeisen puolen vuoden aikana olen kuitenkin ollut itkuinen, uupunut ja ahdistunut. Tuntuu kuin kaikki hukkuisi lapsiperhearkeen, aika kuluu ja tunnen itseni lähinnä au-pairiksi.

    Asun n. 140 km päässä heistä pääkaupunkiseudulla. Tytöt asuvat isällään joka toinen viikko to – ma. Aikataulut lipsuvat vähän miten sattuu; isän mielestä tytöt ovat aina tervetulleita hänen luo kun haluavat. Ymmärrän toki hänen kantansa, mutta tässä ja monessa muussakin asiassa tunnun jäävän aina viimeiseksi, perheen ulkokehälle. Asioiden suunnittelemattomuus stressaa. Tuntuu ettei minulla ole enää kontrollia omaan elämääni.

    Olen päässyt kyllä kiinni perhe-elämän iloihin. Itselle kivoja onnistumisen elämyksiä ovat olleet mm. ne hetket, kun olen voinut opettaa jotakin arvokasta tytöille. Samalla kuitenkin omaan elämään on alkanut hiipiä suru ja huoli; teenkö tässä kaiken ”toiselle” perheelle ja unohdan omat unelmani. Minulla on hätä omasta haaveestani. Esimerkiksi viime jouluna kun järjestimme joulun mieheni suvulle ja perheelle (kaikki täytyy olla täydellistä, että lapsille jää hienot elämykset) minulla oli koko joulun pala kurkussa; tunsin olevani lähinnä palvelija.

    Minulla on vaativa työ, ja olen siitäkin hieman uupunut kun yritän pitää kaikesta kiinni ja suoriutua kaikesta jotenkin moitteettomasti. En uskalla luopua kaikesta omastani ja esim. muuttaa pikkukaupunkiin heidän luokseen. Ymmärrän, että tytöt ovat hänelle kaikki kaikessa. Mutta välillä jotenkin masentaa, että missä on se hänen ja minun välinen juttu. Hänen on helppo sanoa että ”ota tai jätä; tiesit mihin ryhdyt”. Minä tunnen jääväni aina yksin. Tunnistan itsessäni myös ärtyisyyden; osaan olla aikuinen mutta sisällä tunnen avuttomuutta esim. kun tytöillä tulee kiukkukohtauksia tai reagoivat vanhempiensa eroon. Koen negatiivisista tunteistani syyllisyyttä, mutta olen niistä kyllä puhunut miehelleni. Hän kuuntelee mutta ei oikein tunnu ymmärtävän kantaani. Olen vähän hukassa. Kun on uupunut niin tekisi vaan mieli luovuttaa. Niin paljon on hyvääkin. Kiitos vertaistuestanne!

    Lainaa
  • Täällä myös
    Vierailija
    Ilmianna asiaton viesti

    Meillä on sellainen tilanne.

    Mieheni toinen lapsi asuu meillä ja toinen äidillään toisella paikkakunnalla. Sopimuksen mukaan molemmat tapaavat etävanhempaa joka toinen vkl, eli ovat viikonloput aina samassa paikassa. Todellisuudessa etälapsen tapaamiset ei toteudu sovitusti, meillä asuva lapsi käy äidillään sopimuksen mukaan. Miehen ex hankaloittaa tapaamisia ja asettaa omia ehtojaan niille. Kuitenkin hän pitää omista oikeuksistaan tiukasti kiinni.

    Minulla on omia lapsia, yhteisiä meillä ei ole, eikä tule. Koen että miehen lähilapseen minullakin on ihan hyvät välit ja kohtelen häntä (ainakin lähes) kuten omianikin: kuskaan harkkoihin, ostan vaatteita, vaadin asioita, keskustelen ja opastan. Silti huomaan, ettei meillä ole sellaista sidettä, kuin minulla ja omilla lapsillani. Mieheni exän kasvatustyyli poikkeaa hyvin paljon omastani. Hän antaa lasten olla hyvin vapaasti, mutta ei myöskään opeta heille taitoja vaan passaa heitä. Minä taas vaadin ja kannustan tekemään itse. Niitä asioita, mitä meillä asuva lapsi osaa tehdä, äidillä asuvalta ei saa edes vaatia. Lapsi ei osaa kun ei opeteta.

    Välillä ottaa päähän, kun mainitsen miehelle jotain hänen lapsestaan, mihin pitäisi mielestäni puuttua, niin mies suuttuu. Ihan samalla tavalla arvioin omianikin ja puutun heidän tekemisiin. Mies kokee että olen asenteellinen hänen lastaan kohtaan, vaikka olen monta kertaa ollut kuitenkin oikeassa huomioissani.

    Suoraan sanottuna, jos nyt saisin päättää, annanko miehen lapsen muuttaa meille vai en, valitsisin jälkimmäisen vaihtoehdon. Itsekästä varmasti, mutta olisi helpompaa hoitaa vain oma jäkikasvu kun tuntuu että miehenkin lapsen kasvatus on liikaa minun vastuullani. Isällä on työstressiä eikä hän näe lapsensa erityistarpeita ja äitiä ei kiinnosta?

    Ei ydinperheessäkään eletä ongelmatonta elämää, mutta uusperheen ulkopuolelta löytyy aina ex tai joku muu sormella osoittelija. Olisi kiva joskus saada positiivista palautetta tai jopa kiitosta siitä työstä, minkä on tehnyt toisen naisen lapsen hyväksi.

    Lainaa
  • Mamma
    Vierailija
    Ilmianna asiaton viesti

    Meillä näin

    Meillä on mieheni kanssa molemmilla lapsia aiemmista liitoistamme. Minun lapseni ovat jo aikuisia, samoin hänen vanhimmat lapsensa. Nuorin mieheni lapsista asuu vakituisesti äidillään, kaksi mieheni keskimmäistä asuu vakituisesti meillä. Nuorimmainen on meillä oikeastaan joka viikonloppu, kaksi meillä asuvaa lasta eivät ole äidillään kuin hyvin harvoin. Mitään selkeää sopimusta lasten tapaamisesta ei ole. Koen, että heidän äidillään on joka viikonloppu "vapaata". Kuvio on ollut tällainen koko yhdessäolomme ajan. Nyt kun asumme yhdessä, arsyttää, ettei meillä ole koskaan yhteistä aikaa, vaan talo on aina täynnä lapsia. Toisin kuin monet, tulen loistavasti toimeen näiden lasten kanssa. heidän onnellisuus ja hyvinvointi on minulle aivan yhtä tärkeää, kuin omienikin. Voin rehellisesti sanoa, että olen hyvin kiintynyt heihin ja he ovat minulle rakkaita.
    Silti toivoisin aikaa myös parisuhteellemme. Haluaisin virallisen sopimuksen, josta pitäisimme myös kiinni. Esimerkiksi kaikki lapset äidillään yhtenä viikonloppuna kuukaudessa. Mielestäni se ei todellakaan olisi kohtuuton ajatus.
    Pelkään myös sitä, miten vieraantuminen äidistä vaikuttaa lapsiin. Olen jo nähnyt muutamia tilanteita, joissa tätä on hieman kasattu meidän niskaan. Lapset eivät vaan halua mielellään äidilleen. Me emme ole sitä vastustaneet.
    Onko kukaan teistä istunut saman pöydän ääreen toisen vanhemman/äidin kanssa? Minä en ole lasten äitiä edes tavannut koskaan, kerran hyvin lyhyesti. Itse olisin odottanut ja kaivannut keskustelua pelisäännöistä jne. viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset muuttivat meille. Onko tällainen liikaa mielestänne vaadittu?

    Lainaa
  • Vilijonkka
    Vierailija
    Ilmianna asiaton viesti

    äiti- ja isoäitipuoli pulmineen

    Olipa vaikea löytää tätä foorumia mutta onneksi löysin. Olen jo jonkin aikaa kaivannut jotakin paikkaa/sivustoa/yhteisöä, missä saisi vertaistukea. Meitä uusperheellisiä on kuitenkin paljon ja ongelmat on (ainakin näitä kirjoituksia lukiessani) aika lailla samankaltaisia.

    Erosin lasteni isästä 10 vuoden avioliiton jälkeen kun omat lapseni olivat 9 ja 4. Elimme kolmistaan yhdeksän vuotta. Avioliitton aika oli kaikkine lieveilmiöineen niin raastavaa, että en edes kaivannut ketään elämääni.

    Kohtalo puuttui kuitenkin peliin ja tapasin nykyisen mieheni. Tuosta tapaamisesta on kohta 9 vuotta ja tästä ajasta olemme olleet 2 vuotta naimisissa.

    Miehen mukana tuli 4 lasta (kahdesta aikaisemmasta parisuhteesta) ongelmineen. Lapset ovat nyt jo 17,18,24 ja 26. Kaksi vanhinta eivät ole koskaan asuneet kanssamme ja minun lapsistani vain nuorempi on asunut kanssamme. Mieheni nuorimmat lapset käytännössä asuivat kanssamme koko ajan alkuvuosina, vaikka oli sovittu viikko-viikko systeemi. Äidin viikkoon ei koskaan kuulunut viikonloppu, koska hänen piti saada elää. Myös kaikki kesälomat kuluivat meillä. Joskus ehkä hieman ärsytti meitä kumpaakin.

    Tällä hetkellä miehen 17- vuotias tyttö ei käy meillä juurikaan. Äidin luona on paljon vapaampaa. 18-vuotias poika on jo parin vuoden ajan halunut itse järjestelyt niin, että on 2 viikkkoa meillä ja 2 äidillään.

    Tuo poika on lievästi kehitysvammainen, mutta vain niin lievästi, että on käynyt massiivisten tukitoimien avulla normaalia koulua. Joskus on vaikea muistaa, että hänellä on kehitysviivästymää kun hän on ulkoisesti ja kaikin puolin kuin kuka tahansa tuon ikäinen. Mutta hän ärsyttää minua aivan suunnattomasti. Oma poikani (21v.) asuu vielä meillä, mutta hänelle voin sanoa tai raivota jos siltä tuntuu. Mutta tälle toiselle kaverille en voi. Pitää ymmärtää, että "hän ei ole ihan normaali" ja sillä varjolla hiljaa hyväksyä kaikki. Hän esim. syö käsittämättömiä määriä ruokaa ja sotkee, koska on kömpelö mutta ei huomaa siivota jälkiään, suihkussa käydessään kuivaa kenen tahansa pyyhkeseen, eikä vaihda puhtaita vaatteita jos ei sanota. Hän satuilee asioita ja kaikkeen hänellä on aina joku selitys. Kaiken aikansa hän viettää pelaamalla tietokonepelejä. Näin voi kuulostaa, että ärsyynnyn pikkuasioista mutta kun tämä on päivittäistä eikä poikaa saa ojentaa mistään.

    Toinen ja hieman suurempi pulma on se, että miehen 26-vuotiaalla tyttärellä on pian 2v täyttävä lapsi. Meillä ei ole mitenkään läheiset välit tuon tyttären kanssa. Hän ei alusta saakka ole antanut tutustua itseensä. Luulen, että hän ei hyväksy isänsä vaimoksi ketään naista. Joskus ajattelen, että hän haluaisi itse olla isänsä vaimo, että joku psykologinen kehitysvaihe on jäänyt elämättä ehkä. Tämä tekee myös ongelmalliseksi tuon taaperon kanssa olemisen.

    Minä en ole mitenkään lapsirakas. Omat lapseni olen halunut ja heitä rakastanut. Mutta tunnustan, että en tykkää muiden ihmisten lapsista (alle kouluikäiset erityisesti). Koska en nyt kelpaa isovanhemmaksi niin minun on ollut jokseenkin helppo tehdä ratkaisu itseni kanssa tässä asiassa. Mieheni sitä vastoin ei ymmärrä tätä ollenkaan. Hänen mielestään ei ole mitään ongelmaa. Tai jos on se on minun keksimä.

    Mieheni tytär ei käy meillä lapsensa kanssa ollenkaan. Jos lapsi on sairas hän järjestää lapsen hoidon muiden avulla. En kelpaa hoitamaan, vaikka minulla olisi aikaa. Minun ostamat vaatteet myydään pois käyttämättöminä. Mies haluaisi, että käymme katsomassa lasta ja viemässä puistoon tms. En ole enää viime aikoina mennyt, hän on käynyt yksin. Koska en saa luoda mitään suhdetta tuohon lapseen olen ajatellut, että olkoon sitten. Silloin kun vielä kävin en saanut ottaa lasta syliin vaan miehen tytär piti lastaan itse sylissä tai laittoi kantoliinaan selkäänsä. Ehkä minun isovanhemmuudelle tulee vielä aikansa kun omat lapseni alkavat lisääntyä.

    Joskus ajattelen, että halusin tämän miehen, jota rakastan valtavasti vieläkin. En vaan halunnut sitä kaikkea muuta p...aa, mikä tuli mukana. Vaikka lapset tulevat aikuisiksi niin tämä ei tunnut loppuvan. Tähän ei mahdu kirjoittamaan sitä kaikkea, mitä olemme käyneet läpi. Nämä asiat, mistä nyt kerron ovat tällä hetkellä eniten pinnalla. On käynyt mielessä sekin vaihtoehto, että pääsisi helpommalla kun pakkaisi tavaransa ja lähtisi tästä hullunmyllystä. Meidän parisuhde voi kuitenkin mielestäni hyvin ja rakastamme toisiamme. Ja se on auttanut kestämään tätä kaikkea.

    Uusperheessä on mielestäni paljon sellaista, mistä ei saa puhuä ääneen. Minulle on ollut vaikeaa suhde lapsiin. Rakastan miestä mutta se ei tarkoita, että automaattisesti rakastan hänen lapsiaan, ventovieraita ihmisiä. Miehelläni on aina ollut asialliset ja mutkattomat välit minun lasteni kanssa. Toisaalta minun 80v vanhemmat ovat toisinaan riidan aihe.

    [size= 10.24px]
    [/size]

    [size= 10.24px] [/size]

    [size= 10.24px]
    [/size]

    Lainaa
  • LettiLeena
    Vierailija
    Ilmianna asiaton viesti

    Täällä olisi toinen

    tilkka kirjoitti:..."Mutta onko olemassa ketään muuta äitipuolta, joka joutuu kestämään miehensä lapsia ja arjen toimimattomuutta lähes koko ajan? Siis ei joka toinen viikonloppu, eikä joka toinen viikko, vaan kaiken ajan poislukien (mahdollisesti) sen joka toisen viikonlopun. Tuntuu, että olen ihan yksin tässä tilanteessa, mutta jos siellä on joku, niin pliiiiis, ota yhteyttä. Mä tarviin vertaistukea!...


    kirjoitti:Jos yhtään enää auttaa tai käyt vielä tällä sivustolla niin ihan tasan samassa tilanteessa olen ja ihan tasan tuntuu just siltä että kukaan ei katsele näin paljon (koko ajan) miehen lapsia vaan että ihmiset jaksavat urputtaa jostain joka toinen vkl järjestelystä mikä mulle olisi lähes taivas . (sis urputtakaa vaan siksihän tämä sivusto on) .. Et ole ihan ainoa, on meitä kaksi !

    Lainaa
  • Onneton
    Vierailija
    Ilmianna asiaton viesti

    Täällä yksi

    Joudun kestämään joka toinen viikko miehen lasta. Tunnen pahaa oloa ja syyllisyyttä siitä, että en pysty hyväksymään lasta. En kestä hänen koko olemustaan, kaikki tekee "väärin", puhuu isälleen ja minulle (ja muillekin) asiat erilailla, siis valehtelee. On täysin kietonut isänsä pikkusormen ympäri ja isä ei sitä huomaa vaikka asiasta mainitsen. Narisee ja supattaa isälleen ruokapöydässä ruoasta. Narisee vaatteista. Minulle hän ei uskalla puhua, koska minä komennan häntä ja hän ei halua, että kukaan komentaa. Olen niin väsynyt tähän tilanteeseen, mutta kun rakastan miestä ja meillä on myös yhteinen lapsi niin en pysty lähtemäänkään suhteesta. Välillä iltaisin mietin, onko lapsi sittenkään niin rasittava ja vastenmielinen vai kuvittelenko kaiken? Miksi en pysty välittämään hänestä? Mutta kun aamu taas koittaa ja näen hänen kasvonsa niin samat inhottavat ajatukset nousee taas pintaan. Vertaistukea kaipaan siis minäkin. Sanokaa, mitä teen, miten selviän viikosta? Lasken viimeisenä päivänä aina tunteja hänen lähtöönsä. Surullista, tiedän.

    Lainaa
  • Onneton
    Vierailija
    Ilmianna asiaton viesti

    Täällä yksi

    Joudun kestämään joka toinen viikko miehen lasta. Tunnen pahaa oloa ja syyllisyyttä siitä, että en pysty hyväksymään lasta. En kestä hänen koko olemustaan, kaikki tekee "väärin", puhuu isälleen ja minulle (ja muillekin) asiat erilailla, siis valehtelee. On täysin kietonut isänsä pikkusormen ympäri ja isä ei sitä huomaa vaikka asiasta mainitsen. Narisee ja supattaa isälleen ruokapöydässä ruoasta. Narisee vaatteista. Minulle hän ei uskalla puhua, koska minä komennan häntä ja hän ei halua, että kukaan komentaa. Olen niin väsynyt tähän tilanteeseen, mutta kun rakastan miestä ja meillä on myös yhteinen lapsi niin en pysty lähtemäänkään suhteesta. Välillä iltaisin mietin, onko lapsi sittenkään niin rasittava ja vastenmielinen vai kuvittelenko kaiken? Miksi en pysty välittämään hänestä? Mutta kun aamu taas koittaa ja näen hänen kasvonsa niin samat inhottavat ajatukset nousee taas pintaan. Vertaistukea kaipaan siis minäkin. Sanokaa, mitä teen, miten selviän viikosta? Lasken viimeisenä päivänä aina tunteja hänen lähtöönsä. Surullista, tiedän.

    Lainaa
  • itkijä
    Vierailija
    Ilmianna asiaton viesti

    Täällä kaivataan samaan asiaan vertaistukea!

    LettiLeena kirjoitti:
    tilkka kirjoitti:..."Mutta onko olemassa ketään muuta äitipuolta, joka joutuu kestämään miehensä lapsia ja arjen toimimattomuutta lähes koko ajan? Siis ei joka toinen viikonloppu, eikä joka toinen viikko, vaan kaiken ajan poislukien (mahdollisesti) sen joka toisen viikonlopun. Tuntuu, että olen ihan yksin tässä tilanteessa, mutta jos siellä on joku, niin pliiiiis, ota yhteyttä. Mä tarviin vertaistukea!...


    kirjoitti:Jos yhtään enää auttaa tai käyt vielä tällä sivustolla niin ihan tasan samassa tilanteessa olen ja ihan tasan tuntuu just siltä että kukaan ei katsele näin paljon (koko ajan) miehen lapsia vaan että ihmiset jaksavat urputtaa jostain joka toinen vkl järjestelystä mikä mulle olisi lähes taivas . (sis urputtakaa vaan siksihän tämä sivusto on) .. Et ole ihan ainoa, on meitä kaksi !




    meillä on tilanne, että miehen poika (erityislapsi) muutti meille vasta nyt, kun ikääkin hällä on jo 10v. Mulla on hermot kireellä hänen kanssaan todella usein, otamme yhteen usein ja hän yrittää kävellä mun yli todella usein. Olis ihana päästä puhumaan näistä asioista ja saada näihin tukea ja neuvoja kokeneemmilta. Meillä on siis myös kaksi yhteistä lasta miehen kanssa.

    Lainaa

Osallistu keskusteluun

Kirjoitat vieralijana. Kirjaudu sisään kirjoittaksesi rekisteröityneenä käyttäjänä.