• tilkka
    Rekisteröitynyt käyttäjä
    Ilmianna asiaton viesti

    Vertaistukea äitipuolelle

    Tunnistan itseni ja tunteeni niin monista kirjoituksista täällä(kin). Ärsyynnyn mieheni lapsiin jne. Mutta onko olemassa ketään muuta äitipuolta, joka joutuu kestämään miehensä lapsia ja arjen toimimattomuutta lähes koko ajan? Siis ei joka toinen viikonloppu, eikä joka toinen viikko, vaan kaiken ajan poislukien (mahdollisesti) sen joka toisen viikonlopun. Tuntuu, että olen ihan yksin tässä tilanteessa, mutta jos siellä on joku, niin pliiiiis, ota yhteyttä. Mä tarviin vertaistukea!
    Lainaa
  • Kangaspuut
    Rekisteröitynyt käyttäjä
    Ilmianna asiaton viesti

    Äitipuoli solmussa

    [size= 12pt]Hei![/size]












    Löysin vasta nyt tämän sivuston, on ollut mielenkiintoista lukea kirjoituksianne!

    Olen lapseton äitipuoli, seurustellut kohta 2 vuotta miehen kanssa jolla on 5- ja 7 -vuotiaat tytöt.

    Olen 43 –vuotias, mutta haaveilen vielä(kin) omasta lapsesta. Juttelin tästä miehelle jo ensitreffeillä. Alussa kaikki meni oikein hyvin, tytöt vaikuttavat pitävän minusta ja minä heistä (edelleenkin). Viimeisen puolen vuoden aikana olen kuitenkin ollut itkuinen, uupunut ja ahdistunut. Tuntuu kuin kaikki hukkuisi lapsiperhearkeen, aika kuluu ja tunnen itseni lähinnä au-pairiksi.



    Asun n. 140 km päässä heistä pääkaupunkiseudulla. Tytöt asuvat isällään joka toinen viikko to – ma. Aikataulut lipsuvat vähän miten sattuu; isän mielestä tytöt ovat aina tervetulleita hänen luo kun haluavat. Ymmärrän toki hänen kantansa, mutta tässä ja monessa muussakin asiassa tunnun jäävän aina viimeiseksi, perheen ulkokehälle. Asioiden suunnittelemattomuus stressaa. Tuntuu ettei minulla ole enää kontrollia omaan elämääni.



    Olen päässyt kyllä kiinni perhe-elämän iloihin. Itselle kivoja onnistumisen elämyksiä ovat olleet mm. ne hetket, kun olen voinut opettaa jotakin arvokasta tytöille. Samalla kuitenkin omaan elämään on alkanut hiipiä suru ja huoli; teenkö tässä kaiken ”toiselle” perheelle ja unohdan omat unelmani. Minulla on hätä omasta haaveestani. Esimerkiksi viime jouluna kun järjestimme joulun mieheni suvulle ja perheelle (kaikki täytyy olla täydellistä, että lapsille jää hienot elämykset) minulla oli koko joulun pala kurkussa; tunsin olevani lähinnä palvelija.



    Minulla on vaativa työ, ja olen siitäkin hieman uupunut kun yritän pitää kaikesta kiinni ja suoriutua kaikesta jotenkin moitteettomasti. En uskalla luopua kaikesta omastani ja esim. muuttaa pikkukaupunkiin heidän luokseen. Ymmärrän, että tytöt ovat hänelle kaikki kaikessa. Mutta välillä jotenkin masentaa, että missä on se hänen ja minun välinen juttu. Hänen on helppo sanoa että ”ota tai jätä; tiesit mihin ryhdyt”. Minä tunnen jääväni aina yksin. Tunnistan itsessäni myös ärtyisyyden; osaan olla aikuinen mutta sisällä tunnen avuttomuutta esim. kun tytöillä tulee kiukkukohtauksia tai reagoivat vanhempiensa eroon. Koen negatiivisista tunteistani syyllisyyttä, mutta olen niistä kyllä puhunut miehelleni. Hän kuuntelee mutta ei oikein tunnu ymmärtävän kantaani. Olen vähän hukassa. Kun on uupunut niin tekisi vaan mieli luovuttaa. Niin paljon on hyvääkin. Kiitos vertaistuestanne!

    Lainaa
  • Kangaspuut
    Rekisteröitynyt käyttäjä
    Ilmianna asiaton viesti

    Äitipuoli solmussa

    [size= 0.8em]Löysin vasta nyt tämän sivuston, on ollut mielenkiintoista lukea kirjoituksianne! [/size][size= 0.8em]Olen lapseton äitipuoli, seurustellut kohta 2 vuotta miehen kanssa jolla on 5- ja 7 -vuotiaat tytöt.[/size]

    Olen 43 –vuotias, mutta haaveilen vielä(kin) omasta lapsesta. Juttelin tästä miehelle jo ensitreffeillä. Alussa kaikki meni oikein hyvin, tytöt vaikuttavat pitävän minusta ja minä heistä (edelleenkin). Viimeisen puolen vuoden aikana olen kuitenkin ollut itkuinen, uupunut ja ahdistunut. Tuntuu kuin kaikki hukkuisi lapsiperhearkeen, aika kuluu ja tunnen itseni lähinnä au-pairiksi.

    Asun n. 140 km päässä heistä pääkaupunkiseudulla. Tytöt asuvat isällään joka toinen viikko to – ma. Aikataulut lipsuvat vähän miten sattuu; isän mielestä tytöt ovat aina tervetulleita hänen luo kun haluavat. Ymmärrän toki hänen kantansa, mutta tässä ja monessa muussakin asiassa tunnun jäävän aina viimeiseksi, perheen ulkokehälle. Asioiden suunnittelemattomuus stressaa. Tuntuu ettei minulla ole enää kontrollia omaan elämääni.

    Olen päässyt kyllä kiinni perhe-elämän iloihin. Itselle kivoja onnistumisen elämyksiä ovat olleet mm. ne hetket, kun olen voinut opettaa jotakin arvokasta tytöille. Samalla kuitenkin omaan elämään on alkanut hiipiä suru ja huoli; teenkö tässä kaiken ”toiselle” perheelle ja unohdan omat unelmani. Minulla on hätä omasta haaveestani. Esimerkiksi viime jouluna kun järjestimme joulun mieheni suvulle ja perheelle (kaikki täytyy olla täydellistä, että lapsille jää hienot elämykset) minulla oli koko joulun pala kurkussa; tunsin olevani lähinnä palvelija.

    Minulla on vaativa työ, ja olen siitäkin hieman uupunut kun yritän pitää kaikesta kiinni ja suoriutua kaikesta jotenkin moitteettomasti. En uskalla luopua kaikesta omastani ja esim. muuttaa pikkukaupunkiin heidän luokseen. Ymmärrän, että tytöt ovat hänelle kaikki kaikessa. Mutta välillä jotenkin masentaa, että missä on se hänen ja minun välinen juttu. Hänen on helppo sanoa että ”ota tai jätä; tiesit mihin ryhdyt”. Minä tunnen jääväni aina yksin. Tunnistan itsessäni myös ärtyisyyden; osaan olla aikuinen mutta sisällä tunnen avuttomuutta esim. kun tytöillä tulee kiukkukohtauksia tai reagoivat vanhempiensa eroon. Koen negatiivisista tunteistani syyllisyyttä, mutta olen niistä kyllä puhunut miehelleni. Hän kuuntelee mutta ei oikein tunnu ymmärtävän kantaani. Olen vähän hukassa. Kun on uupunut niin tekisi vaan mieli luovuttaa. Niin paljon on hyvääkin. Kiitos vertaistuestanne!

    Lainaa
  • Täällä myös
    Vierailija
    Ilmianna asiaton viesti

    Meillä on sellainen tilanne.

    Mieheni toinen lapsi asuu meillä ja toinen äidillään toisella paikkakunnalla. Sopimuksen mukaan molemmat tapaavat etävanhempaa joka toinen vkl, eli ovat viikonloput aina samassa paikassa. Todellisuudessa etälapsen tapaamiset ei toteudu sovitusti, meillä asuva lapsi käy äidillään sopimuksen mukaan. Miehen ex hankaloittaa tapaamisia ja asettaa omia ehtojaan niille. Kuitenkin hän pitää omista oikeuksistaan tiukasti kiinni.

    Minulla on omia lapsia, yhteisiä meillä ei ole, eikä tule. Koen että miehen lähilapseen minullakin on ihan hyvät välit ja kohtelen häntä (ainakin lähes) kuten omianikin: kuskaan harkkoihin, ostan vaatteita, vaadin asioita, keskustelen ja opastan. Silti huomaan, ettei meillä ole sellaista sidettä, kuin minulla ja omilla lapsillani. Mieheni exän kasvatustyyli poikkeaa hyvin paljon omastani. Hän antaa lasten olla hyvin vapaasti, mutta ei myöskään opeta heille taitoja vaan passaa heitä. Minä taas vaadin ja kannustan tekemään itse. Niitä asioita, mitä meillä asuva lapsi osaa tehdä, äidillä asuvalta ei saa edes vaatia. Lapsi ei osaa kun ei opeteta.

    Välillä ottaa päähän, kun mainitsen miehelle jotain hänen lapsestaan, mihin pitäisi mielestäni puuttua, niin mies suuttuu. Ihan samalla tavalla arvioin omianikin ja puutun heidän tekemisiin. Mies kokee että olen asenteellinen hänen lastaan kohtaan, vaikka olen monta kertaa ollut kuitenkin oikeassa huomioissani.

    Suoraan sanottuna, jos nyt saisin päättää, annanko miehen lapsen muuttaa meille vai en, valitsisin jälkimmäisen vaihtoehdon. Itsekästä varmasti, mutta olisi helpompaa hoitaa vain oma jäkikasvu kun tuntuu että miehenkin lapsen kasvatus on liikaa minun vastuullani. Isällä on työstressiä eikä hän näe lapsensa erityistarpeita ja äitiä ei kiinnosta?

    Ei ydinperheessäkään eletä ongelmatonta elämää, mutta uusperheen ulkopuolelta löytyy aina ex tai joku muu sormella osoittelija. Olisi kiva joskus saada positiivista palautetta tai jopa kiitosta siitä työstä, minkä on tehnyt toisen naisen lapsen hyväksi.

    Lainaa

Osallistu keskusteluun

Kirjoitat vieralijana. Kirjaudu sisään kirjoittaksesi rekisteröityneenä käyttäjänä.