• xxy
    Rekisteröitynyt käyttäjä
    Ilmianna asiaton viesti

    Uusperheen haasteita, paljon!

    Löytyisiköhän täältä vertaistukea ja neuvoja. Miehelläni on entisestä liitostaan kolme lasta (8, 5, 3). Olemme olleet yhdessä kohta kaksi vuotta. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä huonommin menee, vaikka luulisi, että jossain vaiheessa alkaa helpottamaan..

    Olemme lasten kasvatuksesta osittain eri mieltä, miehen mielestä minun pitäisi ottaa rennommin eikä kaikki ole niin vakavaa. Hänen mielestään esimerkiksi riittää, kun siivoaa päivän/viikonlopun päätteeksi. Minua sotku ärsyttää. Aiemmin siivosin itse, nyt yritän jättää siivoamatta, jota mies saa siivota, jos ei laita lapsia siivoamaan. Lasten huoneita en siivoa ollenkaan enkä käy niissä ellei ole pakko. Toisaalta mies sanoo, että lasten täytyy tehdä kotitöitä mutta toisaalta hän on sitä mieltä,että saavat esim. 10-vuotiaiksi vaan leikkiä. Lapset ei tee mitään muita kotitöitä, kun siivoavat omia jälkiään (lelut siivotaan, astiat pesukoneeseen).

    En kuulemma ymmärrä, kun en ole ollut lasten kanssa. Hermot ei saa mennä. Jos ei tapahdu nyt, niin sitten vähän ajan päästä. Itseäni ärsyttää sellainen haahoilu, kun pitää 5 kertaa sanoa samasta asiasta. Minä voisin esim. aivan hyvin tehdä niin, että jos ei heti sanottaessa tulla aamupalaa syömään niin sitten ruokaa tarjotaan seuraavan kerran lounaalla (tämä tietysti sanotaan lapsille ennen kuin aamiainen korjataan pois). Silti mies itsekin huutaa lapsille esimerkiksi siivoamisesta.

    Sekään ei kuulemma haittaa, jos hän joskus ensin kieltää lasta jostain mutta kohta antaa kuitenkin periksi. Että kyllä ne siitä oppii, vaikka joskus saavatkin periksi. Mua ärsyttää tuokin, jos sanotaan ei niin se on sitten ei.

    Mielestäni lapset välillä myös itkevät turhasta. Siis sellaista "en saanut tahtoani läpi"-itkua tai "huomaa minut nyt"-itkua, joka loppuisi ennen alkuaan, kun siihen ei kiinnittäisi huomiota tai sanoisi, että lopeta. Tai menevät "juoruamaan" isälleen, että se (minä tai joku muu lapsista) teki sitä ja tätä. Tässä minusta isä voisi sanoa, että joka asiasta ei tarvi tulla juoruamaan eikä varsinkaan aikuisen ihmisen tekemisestä tarvi heidän kommentoida toiselle aikuiselle, jos on kysyttävää/ihmeteltävää niin voi sanoa suoraan minulle. Tai komentavat toisiaan, kun aikuisista jompi kumpi on ensin sanonut jostakin. Mielestäni lapselle voi sanoa, että sinä et komenna vaan aikuiset.

    Lapset eivät myöskään ole yhtään itsenäisiä. Leikkivät siis keskenään kyllä mutta eivät voi mennä yksin mihinkään (tarviivat aina sisaruksen tai aikuisen) ja ovat todella paljon isässään kiinni.

    Olen yrittänyt sopia mieheni kanssa, että tekisivät vähän jotain kotihommia joskus. Miehen mielestä ok mutta hän ei käske. Eli minun pitäisi, jos haluan, että ne jotain töitä tekee. Minun mielestä pitäisi pienestä pitäen alkaa tekemään jotain, ettei tarvi sitten 15-v. kiukutella, kun ei ole koskaan tarvinut tehdä mitään. Nyt, jos ne kerran vuodessa käskee tekemään jotain erikoisempaa niin hirveä kysymys, että MIKSI! No siksi, kun joku sen tekee kuitenkin..Miehen mielestä ne "kyllä oppii aikanaan tekemään ja ei hänkään tehnyt mitään lapsena/nuorena ja lasten pitää saada leikkiä". Kuitenkin sitten jotain asioita vaatii tehtäväksi (esim. se lelujen siivoaminen)? Sama juttu vähän esimerkiksi käytöstapojen kanssa, että "kyllä ne lapset saa huutaa/mässyttää/riehua, että kyllä ne sitten oppii olemaan". Kuitenkin sitten oli vähän sitä mieltä, että kuuluisi opettaa esim. ettei huudeta päälle... Kysyinkin, että pitääkö mun 15 v. katsella niiden perseilyä ja sitten ne jotenkin mystiseti oppivat käytöstavat.

    Monesti myös ennen viikonloppuja jo ajattelen, että taas tulee viikonloppu, lapset on koko ajan tiellä, meillä ei ole yhteistä aikaa (miehen mielestä ei tarvita, koska viikolla on aikaa, itse tarkoitan siis edes jotain pieniä hetkiä, että voisi vaikka jutella rauhassa ilman, että kukaan puhuu päälle), tunnen itseni ulkopuoliseksi. Lapset on koko ajan vain "isä isä isä". Joskus, jos on mennyt hyvin, niin puhuvat mullekin ja pyytävät tekemään sitä ja tätä mutta pääsääntöisesti ei. Mä en pysty olemaan kuin kotonani, jotenkin ajattelen koko ajan, että mitä nyt kukakin ajattelee musta, kun katsoo. Jos esimerkiki tulen jostakin ja muut leikkii pihalla, en osaa mennä porukkaan mukaan, kun tuntuu ettei se ole mun porukka. Kukaan ei pyydä. Olen miehelle yrittänyt sanoa, että voisi hänkin yrittää mua vähän osallistaa mukaan. Sanoo vaan, että ei sua sieltä kukaan pois aja ja ei hän tule pyytämään, jos olen omissa oloissani. Kotiin meno harrastuksista ahdistaa, kun tunnen olevani ulkopuolinen enkä voi käyttäytyä kuten normaalisti (oikeasti ajattelen, että mitä ne nyt musta ajattelee ja kaikki kattoo, kun menen ulos tai olkkariin tms.). Iltapaloihin tms. en osallistu, koska mies ei pyydä enkä jaksa tuppautua (koska lapset pyytää koko ajan isältään), helpompi olla erikseen. Kuitenkin mies joskus sanonut, että pitäisi osallistua. Miehen mukaan mun pitää osallistua enemmän, olla rennompi, en ole asunut lasten kanssa niin en tiedä jne.

    Joskus menee paremmin ja teen lasten kanssa jotain. Se on mielestäni myös yleensä ihan kivaa, vaikka en minä sitä varsinaisesti mitenkään ikävöi/kaipaa. Siis että viikolla ajattelisin, että olisipas kiva nyt leikkiä lasten kanssa. Yleensä näitä tekemisiäni ei kuitenkaan mitenkään koskaan riidoissa miehen kanssa huomioida vaan se, että en koskaan tee mitään. Saatan myös joskus etukäteen ajatella, että voisi tehdä jotain mutta sitten aina ajattelen, ettei sitä kukaan arvosta kuitenkaan enkä viitsi sitten edes yrittää. Kannan myös päävastuun taloudesta eli käytännössä rahoitan myös mieheni lasten elämistä.

    Ahdistaa myös, jos vaikka telkkarissa joku ihminen (mies) kehuu kuinka lasten saaminen on ollut parasta hänen elämässään. Tai tulee vaikka joku synnytyskohtaus. Ajattelen, että mieskin ajattelee noin ja muistelee lasten syntymäpävien aikaan näitä elämänsä hienoimpia hetkiä ja synnytyksiä. Mitä meillä sitten on, kun en ikinä pääse samalle tasolle enkä tarjoa mitään vastaavia kokemuksia? Mies on myös sanonut arvostavansa kotiäitejä jollainen hänenkin lastensa äiti on. Kuitenkin sanoo arvostavansa myös minua mutta mitä minä hänelle sitten tarjoan? Tuntuu pahalta ajatella, että hänen elämänsä parhaat hetket ovat olleet jonkun muun kanssa ja on ollut noin suurissa jutuissa mukana toisen naisen kanssa. Itse en pysty tarjoamaan samaa eikä minussa varmaan ole mitään arvostettavaakaan niin paljon. Olen miettinyt sitäkin, että jos tehtäisiin yhteinen lapsi, niin se ei tuntuisi miehestä enää "miltään", kun olisi kokenut sen jo ja parhaimmillaan varmaan vertaisi minun "suoritusta" entiseensä. Ja ajattelen aina, että olisin huonompi joka asiassa (raskaus, synnytys, lasten hoito), varsinkin, jos tulisi jotain ongelmia. Ja mies olisi joka asiasta asenteella, että hän tietää jo nämä jutut.

    En kuitenkaan ole lasten kanssa mikään susihuono. Siis ei se ole mitään rakettitiedettä niitä viihdyttää. Aiemmin ajattelinkin, että en osaa mitään mutta olen kyllä huomannut, että ei se nyt oikeasti mitään ihmeellistä toimintaa ole. Että nyt pitäisi erityisesti jotain "osata".

    Monesti ollaan vaikeiden viikonloppujen jälkeen sovittu, että keksitään jokin ratkaisu mutta ei me asiaa oteta ikinä puheeksi kunnes taas tulee se joka toinen viikonloppu ja multa menee hermot. Mies ei sanojensa mukaan tiedä mitä tehdä. Meillä menee lapsettomina aikoina todella hyvin, vaikkei yllä oleva teksti tosiaan siltä kuulosta. En vaan tiedä kuinka kauan se kantaa, jos nämä lapselliset ajat ovat näin vaikeita.

    Onko kellään ollut näin vaikeaa? Mikä tähän auttaa? Auttaiisko nämä terapeutit tms?
    Lainaa
  • isä78
    Vierailija
    Ilmianna asiaton viesti

    uusperheen haasteet

    tämä oli melkein kuin itseni kirjoitus,paitsi että itse olen mies,perhe terapeutilla käynnit turhia,siellä katsotaan että kaikki vika on miehessä ja mies on se joka ei puhu ja on tuppisuu.

    Lainaa

Osallistu keskusteluun

Kirjoitat vieralijana. Kirjaudu sisään kirjoittaksesi rekisteröityneenä käyttäjänä.