Keskoskaksosten vanhemmuus on kuin vuoristorata-ajelu



                    3,5 kk iässä pojat siirrettiin Kuopiosta Mikkeliin ambulanssikyydillä, yhteisessä vaununkopassa. 
              Matkalla he saivat turvaa toisistaan, välillä jopa niin, että sormet olivat veljen suussa.

 


17. marraskuuta, vietettiin maailmanlaajuista keskoslasten päivää, joka muistutti, että maailmassa joka kymmenes lapsi syntyy keskosena. Joukossa on runsaasti monikkolapsia, niin meillä täällä Suomessa kuin muuallakin. Millaista on olla nimenomaan monikkokeskosten vanhempi? Palasin hetkeksi sairaala-ajan muistoihin nimenomaan kaksosuuden näkökulmasta.

Kesäkuussa 2006 minusta tuli pikkukeskoskaksospoikien äiti. Lapset syntyivät raskausviikolla 24+1 Kuopion yliopistollisessa sairaalassa (KYS). Ikäeroa heille tuli 31 minuuttia. Yhtäkkisen ennenaikaisen syntymän syy ei ole tähän päiväänkään mennessä selvinnyt. Raskauteni oli sitä ”turvallisinta” kaksosraskauden tyyppiä – molemmilla lapsilla oli omat istukat ja omat sikiökalvot, ja silti kävi näin.

Kun vauvat syntyvät lähes neljä kuukautta ennen laskettua aikaa, merkitsee se sitä, että niin aivojen, keuhkojen kuin suolistonkin kehitys on vielä pahasti kesken. Avuksi tarvitaan hengityskonetta ja paljon muita laitteita pitämään lapset hengissä ja elämä muuttuu selviytymistaisteluksi, jossa edetään ensin tunti, sitten päivä kerrallaan.


Tätäkö äitiys on?

Ryhdyin pitämään blogia pari päivää poikien syntymän jälkeen; tarkoituksena oli kertoa kuulumisia sukulaisille ja ystäville sekä kirjata niitä samalla itselle muistiin. Enimmäkseen olen kirjoittanut lasten vaiheista, mutta joskus myös omista tunteistani. Poikien ollessa 1,5 kk ikäisiä olen kirjannut seuraavat tuntemukset: ”Tämäkö nyt on sitä äitiyden onnea, että mulla on kaksi lasta, ja hyvällä tuurilla saan kerran päivässä vaihtaa jommalle kummalle vaipat ja jos on oikein tuuria, ehkä pitää kerran viikossa jompaa kumpaa viis minuuttia sylissä.”

Poikien vointi kulki alkuvaiheessa niin rajua vuoristorataa, että kenguruhoito, sylissä pitäminen, kylvettäminen ja muut läheisyyttä antavat toimet (varsinkin vuoden 2006 oppien mukaan) oli vain pakko unohtaa. Vaikka lapsia oli kaksi, aikani kului alkuvaiheessa enimmäkseen keskoskaappien välissä istuessa eikä suinkaan lapsia hoitaessa.


Mihin kaveri joutui?

Muistan miettineeni usein sitä, kuinka lapseni omissa keskoskaapeissaan ovat varmasti aivan hädissään siitä, mihin ”kaveri” on joutunut. Vauvoilla oli jo kohdussani selvästi kontakti toisiinsa, ehkä jopa pieniä potkunyrkkeilymatseja, mutta syntymän hetkellä he joutuivat täysin eroon toisistaan – sen lisäksi, että joutuivat ihan vieraaseen maailmaan. Tämä tuntui minusta tuskalliselta.

Kun viimein pojat noin 2 kuukauden iässä pääsivät ensi kertaa vierekkäin (molempien päästyä pois keskoskaapeista), he olivat heti äärettömän rauhallisia ja tyytyväisiä. Vielä vuosien päästä kotonakin he nukkuivat parhaiten siten, että toinen piti toisen kyynärpäästä tai kantapäästä kiinni. Pohdin usein, että monikkokeskosten alkuvaiheen hoidossa olisi vielä paljon kehitettävää tässä suhteessa – monikkolasten keskinäisen läheisyyden turvaamisessa.


Kumman luona istun?

Kaksosuus aiheutti muutenkin välillä ”ekstrastressiä”. Olimme Kuopiossa 160 km päässä kotoa, ja toisen lapsen voinnin kohentuessa toista nopeammin pelkäsin kovasti sitä, että hänet siirretään jo aiemmin kotikaupungin sairaalaan. Vaikka käytännössä pystyin osallistumaan lasten hoitoon melko vähän, halusin kuitenkin olla ehdottoman tasapuolinen ja viettää kummankin kanssa yhtä paljon aikaa.

Jo se vaihe, kun toinen lapsista siirrettiin ns. tehohuoneesta toiseen huoneeseen ja toinen vielä jäi sinne, tuntui hankalalta – kumman luona nyt istun, kumman kaappia vahdin? En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos he olisivat olleet eri sairaaloissa pitkän matkan päässä toisistaan. Onneksi näin ei käynyt –kiitos ymmärtäväisille lääkäreille.

Lasten eri tahtiin etenevä vahvistuminen oli haaste myös vanhempien jaksamisen kannalta. Hoitajat sanoivat meille usein, että pitäisi yrittää nauttia niistä päivistä, kun lapsen vointi on tasainen. Harvoin kuitenkaan oli sellaisia päiviä, että molemmilla vauvoilla olisi mennyt hyvin. Kun toisen infektio taittui parempaan, toisen vatsa lakkasi toimimasta; kun toinen oppi hengittelemään, toisen sydämestä löytyikin vikaa. En edes uskalla kuvitella, millaista kolmosten ja nelosten vanhemmilla on…


Yksi vauva kotiin?

4,5 kuukauden pituisen sairaala-ajan lopulla jouduimme vielä taistelemaan siitä, että halusimme vauvat yhtä aikaa kotiin. Ero poikien voinnissa oli käytännössä vain hyvin pieni, eikä todellisuudessa ollut perusteita sille, että toinen olisi kotiutettu ennen toista, mutta silloinen lääkäri ajoi tätä vaihtoehtoa vahvasti. Arkemme olisi mennyt tosi hankalaksi, jos toinen vauva olisi ollut kotona ja toinen sairaalassa. Luin myös kansainvälisiä tutkimuksia, joiden mukaan eri aikaan kotiutuminen näkyy monikkolasten ja vanhempien välisissä suhteissa vielä aikuisenakin.

Taistelu kannatti ja lopulta pojat kotiutuivat onnistuneesti yhtä aikaa. Tiedän, että varsinkin pääkaupunkiseudulla tilanne potilaspaikkojen suhteen on varsin erilainen, mutta toivon kaikkien monikkovanhempien puolesta, että heitä kuunnellaan näissä ratkaisuissa ja perheen tilanne huomioidaan mahdollisimman hyvin.


Keskosuutta vai kaksosuutta?

Nyt lapseni ovat jo 11-vuotiaita, aika tavallisia viidesluokkalaisia, ja aivan muut aiheet ovat meillä ajankohtaisia. Käyn edelleen silloin tällöin puhumassa hoitoalan opiskelijoille keskos- ja monikkovanhemman näkökulmasta. Sanon aina heille, että minun on usein mahdotonta erottaa, mikä asia perheessämme on keskosuutta ja mikä kaksosuutta, sillä meillä ne ovat aina kietoutuneet yhteen – kuin lapset toisiinsa vierekkäin nukkuessaan.

 

Heli Kauppinen

keskosvanhempien yhdistys Kevyen hallituksen jäsen ja
Mikkelin seudun monikkoperheet ry:n entinen puheenjohtaja

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Suomen Monikkoperheet ry blogissa

monikkovanhemmuus, suomen monikkoperheet ry | Julkaistu 07.12.2017 14:02