Elämme edelleen liiaksi kulttuurissa, jossa isä hoitaa auton ja äiti kodin ja lapsen – Myös isät haluavat kokea raskausajan täysimääräisinä vanhempina




Olen saanut kehuja siitä, että osallistun aktiivisesti neuvola-, sairaala-, ja synnytysvalmennuskäynteihin. 
Mutta eihän äitiäkään kiitellä siitä, että hän on saapunut neuvolaan, kirjoittaa HS:n toimittaja Jukka Vuorio.

Onni, rakkaus, hämmennys, epävarmuus ja yhteinen tulevaisuus. Kun perheeseen on syntymässä lapsi, suomalainen yhteiskunta ottaa sujuvasti kopin – ainakin äidistä ja tulevasta lapsesta. Myös moni isä haluaisi elää raskausajan kokemuksen läpi yhdessä äidin ja lapsen kanssa joka käänteessä. Olen yksi näistä isistä.

Isän aktiiviseen mukanaoloon on pyritty Suomessa siitä saakka, kun 70-luvulla ryhdyttiin puhumaan uudesta, sitoutuneesta isyydestä. Ongelma on, että yhteiskunnallinen puhe ja todellisuus eivät kohtaa. Pyrkimys vanhempien tasaveroisuuteen on puheissa läsnä, mutta käytännössä isä on edelleen reunalle jäävä kakkosvanhempi.

Ongelma ei ole äitien ja isien välillä, vaan kulttuurissa, jonka mukaan isä hoitaa auton ja äiti keittiön ja lapsen. Ei ole aitoa jakamista sellainen.

Isät äidistä ja lapsesta erotteleva kulttuuri on meissä niin syvällä, ettemme osaa kunnolla edes ihmetellä, kun neuvolassa, sairaalassa ja muissa instituutioissa kaikki puhe suuntautuu äidille. On tavallista, että isä osallistuu vastasyntyneen hoitoon, mutta nainen on päävastuussa, johtaa ja organisoi. Sukulaiset ja tuttavat kyselevät äidin ja lapsen vointia, mutta isän huomiointi jää usein vähälle.

Olen saanut kehuja siitä, että osallistun aktiivisesti neuvola-, sairaala-, ja synnytysvalmennuskäynteihin. Kehut ja kannustukset tuntuvat aina hyvältä, mutta ne kertovat samalla isyyskulttuurin vinoutumasta. Isän mukanaolo pitäisi mielestäni olla itsestään selvä asia. Eihän äitiäkään kiitellä siitä, että hän on saapunut neuvolaan.

Ajatukset sivullisuudesta ovat kohtuullisen yleisiä, vahvistaa isyystutkija, Jyväskylän yliopiston yliopistonlehtori Johanna Mykkänen. Hänen mukaansa useissa tutkimuksissa on tullut esiin, että etenkin ensimmäistä kertaa isäksi tulevat kokevat raskauden aikana ja lapsen syntymisen jälkeenkin sivullisuutta.

Mykkäsen mukaan isät eivät yleensä ota puheeksi sivullisuudentunnettaan esimerkiksi neuvolassa tai sairaalassa. Se voi johtua monesta syystä, joista yksi on pelko hankalaksi isäksi leimautumisesta.

Usko sivullisuuden normaaliudesta on siis miehissä itsessäänkin niin syvällä, ettei epämiellyttäväksi koettua normia haluta haastaa.

Väestöliiton Vanhemmuus-tiimin esimies, psykologi Suvi Laru puolestaan sanoo, että isät kertovat sivullisuudentunteesta Väestöliiton asiakasvastaanotoilla ja verkkopalveluissa. Vastaanottojen ulkopuolella isät eivät silti juuri puhu sivullisuudentunteestaan.

Parhaiten sivullisuudentunteeseen auttaisi kuitenkin juuri sen jakaminen omien läheisten kanssa. Se ei tosin ole helppoa, mutta raskausaikana jos joskus pitäisi uskaltaa jakaa ajatuksia ja tunteita. Jos aitoa tunteita koskevaa keskusteluyhteyttä ei parisuhteessa ole ollut, isän pitäisi perheen edun vuoksi opetella sitä nyt.

Kuinka sitten vähentää isien sivullisuudentunnetta? Se ei ole vaikeaa, mutta vaatii hieman normeista poikkeamista. Isien täytyy vain avata suunsa tunteistaan – ja kaikkien muiden kuunnella.

Alkuperäinen kolumni julkaistu 16.9.2016 Helsingin Sanomat / Teksti Jukka Vuorio


Blogi, Hyvinvointi, hyvä vanhemmuus, Isyys, jaettu vanhemmuus, perheiden hyvinvointi, raskaus | Julkaistu 16.06.2017 12:54